Kaamea ihanuus on taas pinnalla

Kuviokankaat, raidalliset t-paidat, leveät lahkeet ja froteepotkupuvut. 1970-luku on muodissa taas. Miksi ihmeessä?

Aloitetaan katukuvasta. 1970-luvun leveät lahkeet liehuvat taas. Edellisen kerran lahkeet lepattivat kymmenen vuotta sitten. Emmekö me saaneetkaan niistä tarpeeksemme? ”Retrokierto on nopeutunut. 1970-luvun lahkeet tulivat tosiaan uudelleen muotiin ensimmäisen kerran jo 1990-luvun lopulla. Nuorisomuodin syklit vaihtuvat nyt nopeasti”, tietää tutkimuspäällikkö Minna Sarantola-Weiss Helsingin kaupunginmuseosta. Samalla kun retrokierto on nopeutunut, kulkee ajassa useita syklejä rinnakkain. Lahkeet eivät ole nyt pelkästään leveät, vaan ne voivat olla myös 80-luvunmukaisesti pillit.

Mutta miksi lahkeet levenivät taas? Onko kyse siitä, mistä lauletaan laulussakin: vaatteet on mun aatteet? ”Kysymys ei ole enää pelkästään siitä. Osittain kyse on markkinoinnista. Kyse on muodista ja siitä, mikä näyttää ilmiönä hyvältä”, Sarantola-Weiss selventää. Kun mennään pintaa syvemmälle, päästään aatteisiin. Nykypäivän yhteisölliset aatteet ovat tuttuja jo 1970-luvulta, jolloin herättiin kantamaan vastuuta kehitysmaista ja maailmanrauhasta. Nykyihminen on huolissaan esimerkiksi ihmiskaupasta, lapsityövoimasta ja ympäristöstä. Harva parikymppinen kuitenkaan tietää, että reilusta kaupasta ja kasvihuoneilmiöstä puhuttiin jo 1970-luvulla.1980- ja 1990-luvut puolestaan olivat voimakkaammin yksilökeskeistä aikaa.

Kaunis koti

Mennään sisälle koteihin. 1970-luvun sisustusta voi kuvailla sanalla runsas. Yläluokka tai ylempi keskiluokka oli sisustanut aiemminkin, mutta nyt sisustaminen tuli vaurastumisen vanavedessä mahdolliseksi kaikille. Tulotaso nousi ja asumisväljyys kasvoi. Betonilähiöiden asunnoissa oli isot huoneet ja olohuoneesta pääsi parvekkeelle.Lastulevykaapit toivat säilytystilaa.

Koti haluttiin laittaa kauniiksi. Usein se tarkoitti kuviollisia tapetteja, erivärisiä seiniä, oransseja kaakeleita tai kirkkaankeltaisia keittiönkaappeja. Kaikkea tätä näkyy taas nykykodeissa uudelleen versioituna. Oliko 1970-luvun koti kaunis? ”Ihan varmasti se oli sen mielestä kaunis, joka oli sen sisustanut. Kauneus on katsojan silmässä, ja se on sidottu aikaan. Ihmisillä oli 1970-luvulla odotuksia asumiselle, koska aiemmin oli asuttu aika vaatimattomasti. Suomalaiset uneksivat siitä, että heillä olisi isompi koti ja ehkä jopa oma koti”, Sarantola-Weiss kuvailee. Oli 1970-luvulla hillitympääkin tyyliä: suomalaiselle design-sisustukselle oli ominaista valkoinen ja puu. Tätäkin tyyliä saamme nykyään selailla sisustuslehdistä.

Yhteiskunnan tuki

Keitä kodeissa asui? Niissä saattoi asua esimerkiksi keskiluokkainen perhe, joka ensimmäistä kertaa elämässään pääsi käymään laivaristeilyllä Tukholmassa, automatkalla Puolassa tai aurinkolomalla Tunisiassa. Sellainen oli Sarantola-Weissin lapsuudenperhe. ”Menin vuonna 1970 kansakouluun, joten en ollut tuolloin poliittisesti tiedostavassa iässä. Muistoni ovat aurinkoisesti värittyneitä lapsuusmuistoja. Tietysti frotee-kangas on jäänyt tuntomuistiin.”

1970-luku oli yhteiskunnan turvaverkoston tiivistymisen vuosikymmen, jonka perintö vaikuttaa elämässämme yhä. Perheenäidit lähtivät joukolla ansiotöihin, mikä oli mahdollista päiväkotien ja ehkäisyn ansiosta. Tuli pidempi äitiysloma, tasaveroinen peruskoulu, tukea opiskelijoille ja työttömille. Isillekin annettiin vuosikymmenen lopussa isyysloma. Iloisille kuluttajille alkoi 1970-luvulla valjeta, että maapallon voimavaroilla on rajat. Nyt maapalloa yritetään taas säästää, samalla kun ristiriitaisesti kulutetaan runsaasti. ”1970-luku oli nykypäivään verrattuna suhteellisen niukkaa aikaa. Keskiluokkaisen perheen piti säästää. Leluja, merkkivaatteita tai viihde-elektroniikkaa ei ollut saatavilla yhtä runsaasti kuin nyt”, Sarantola-Weiss muistuttaa.

Monta kerrosta

Missä 1970-luvulla eläneet näkyvät nyt? Heitä riittää moneen kerrokseen. Niin sanotut suuret ikäluokat olivat 1970-luvulla nuoria aikuisia perheenperustamisiässä. He menivät ensimmäiseen työpaikkaansa, jossa ovat pysyneet näihin päiviin saakka, jolleivat jää jo eläkkeelle. Erityisesti heihin törmää virastoissa ja laitoksissa. Ne, jotka syntyivät 1970-luvun alussa, saivat kaulaansa avaimen. Avainkaulalapsilla ei ollut iltapäiväkerhoja, vaan he tulivat omatoimisesti ala-astepäivän jälkeen tyhjään kotiin, tekivät itse välipalansa ja lähtivät leikkimään lähiöostareille ja metsiin. Avainkaulalapset vaikuttavat nyt projektipäällikköinä, freelancereina tai pätkätöissä.

Avainkaulalasten takaa rynnistää 1970-luvun lopussa syntynyt moniosaajien sukupolvi. Monilahjakkaiden takataskusta löytyy kaksi kansainvälistä tutkintoa ja he puhuvat sujuvasti viittä eri kieltä. Mutta ei heilläkään helppoa ole ollut. Esimerkiksi opiskelupaikoistaan he ovat joutuneet tappelemaan rystyset verillä. 1970-luvun poliittisesti aktiivisesti nuoret aikuiset näkyvät yhä politiikan kentillä tai akateemisen maailman huipulla.

Kuohuntaa odotellessa

Radikaalia kuohuntaa ei enää ole siinä mittakaavassa kuin 30–40 vuotta sitten. Tutkimuspäällikkö Juhani Iivari Stakesista muistuttaa, että tämän päivän radikalismi on erilaista. On kapea-alaisempia yhden asian liikkeitä, kettutyttöjä tai muita ympäristö-, eläin- ja ihmisoikeusaktivisteja. ”1970-luvulla teini- ja opiskelijapolitiikassa oli voimakas pyrkimys laajapohjaiseen, kansainväliseen poliittiseen vaikuttamiseen ja päätöksentekoon. Terminologia kävi sortaja-riistopolitiikka-akselilla: kapitalismi jyrää ja tukee sotilasjunttia. Keskustelut olivat hirvittävän kiihkeitä ja repiviä, ihan mahdottomia kiistelyjä. Ei se ollut suoraan sanoen enää sivistynyttäkään, vaan meni hävyttömäksi syyttelyksi ja nimittelyksi. Itsekin soitin suutani”, Iivari muistelee.

Hän oli radikaali aloittaessaan opiskelut Helsingin yliopistossa vuonna 1968. ”Menin mukaan vasemmistoon, mutta en taistolaisiin. Opiskelin silloin teologiaa, ei siinä ollut liikkumavaraa kovin äärilaitaan.” Kuohunta tuntui vasemmiston sisällä, kun kiisteltiin, mikä siipi on oikeassa. ”Vähitellen polarisoituminen tuli vasemmisto-oikeisto-akselille, kun tapahtui oikeistovoimien, kokoomusnuorten nousu.” Iivari purskahtaa nauruun, kun häneltä kysyy, mitä hän 1970-luvulta ikävöi. ”Hyviä opiskelijabileitä! Vakavasti puhuen: oli siinä semmoinen kokemus, että jumalauta, nyt ollaan vaikuttamassa asioihin. Sitä koki olevansa tärkeä ja merkittävä ihminen poliittisesti. Ei semmoista kuohuntaa enää ole. Se oli erikoista aikaa.”

Nykyajassa Iivari näkee merkkejä, joiden perusteella vastaava nuorten laaja liikehdintä voi olla tulevaisuudessa mahdollista. ”Jos ajatellaan nykyistä köyhyyskehitystä, en pidä sitä lainkaan mahdottomana, että samantyyppistä liikehdintää tulee. Kun tavalliset ihmiset ja pätkätyöläiset seisovat häpeilemättä leipäjonoissa, on eriarvoisuus tullut kaikkien nähtäville.”

Retrovaatteilla väriä elämään

Viisivuotias Eetu, neljävuotias Seela, kolmevuotias Jooa ja yksivuotias Nuutti edustavat retroilun tuoreinta sukupolvea. Heidän äitinsä Riina Saukkonen on ihastunut värikkäisiin retrovaatteisiin. Lapsille hän rupesi hankkimaan niitä sitä mukaa, kun lasten retrovaatteita alkoi ilmestyä kauppoihin.

Äiti itse on syntynyt vuonna 1978. Värikkään vuosikymmenen tunnelmat näkyvät hänen varhaislapsuutensa valokuvissa. Nykysukupolven retrohankinnoissa onkin kyse osittain nostalgiasta. ”Vielä enemmän kyse on kuitenkin väreistä. Kirkkaat perusvärit ja selkeät kuviot viehättävät”, äiti-Saukkonen perustelee. 1970-luvulle tyypillinen froteekangas on suosittua kierrätettävyyden ja kestävyyden vuoksi. Myös vaatteiden helppohoitoisuus on pienten lasten äidille plussaa. ”Trikoo joustaa mukavasti. Frotee on pehmeää lapsen ihoa vasten, eikä se kulu pesussa, päin vastoin paranee vain.”

Muoti- ja markkinamaailma on muokannut retromuodin nykymakua ja -silmää miellyttäväksi. Sana retro on latinaa ja tarkoittaa taakse päin suuntautuvaa. Muodissa retro tarkoittaa juuri 1960- ja 70-luvun kuvioiden ja värien tuomista nykyaikaan. Retron kasvava kysyntä on haistettu markkinoilla: esimerkiksi retrolastenvaatteita myyviä putiikkeja ja verkkokauppoja on syntynyt parin viime vuoden aikana kuin sieniä sateella. Myös isot liikkeet ja ketjut ovat ottaneet retromallistoja pastellisävyisten lastenvaatteiden rinnalle. Tyypillisin asiakas retrovaatekaupassa on kolmekymppinen äiti. ”Toisen valtaryhmän muodostavat isoäidit, mummiksi hurahtaneet. He ovat pukeneet omat lapsensa aikoinaan näihin. Nyt kaivataan väriä elämään: pojillekin punaista, keltaista ja oranssia”, kuvailee yrittäjä Sanna Paakki retrohenkisiä lastenvaatteita myyvästä Lasten Metsolasta.

1970-luku näkyy myös coverbändien ja retroteemajuhlien suosiona. Vanhoja vaatteita vuokraavan Raijan Puodin putiikinpitäjä Raija Viinonen on huomannut, että viime vuosina työpaikoilla on retroiltu ahkerasti juhlissa ja pikkujouluissa. Vanhoista vuosikymmenistä juuri 1970-luku on yritysjuhlissa ylitse muiden. ”Se johtuu siitä, että 1970-luvun vaatteet ovat ne kaikkein vetävimmät ja hauskimmat”, Viinonen sanoo. Katukuvassa retro näkyy nyt kuviollisina mekkoina, tunikoina ja tietysti leveinä lahkeina.  Alkuun